Miten minusta tuli osteopaatti?

Luuranko DO odottelee asiakkaita ikkunan ääressä.

Koulussa sai aina muista tukea - ja kahvista.

​






​

---

Kraniaalisen hoidon perusteiden opettelua koulussa.

Anatomiset mallit opiskelun tukena.

Osteopaatinkin pitää joskus itse saada hoitoa - kuvassa minä Vanajanlinnan kurssilta syksyllä 2018.

​

 Taustani lähihoitajana
Aloitin ammattilukio-opinnot 16-vuotiaana, kun olin pitkien pohdintojen päätteeksi tullut siihen tulokseen, että haluan olla lääkäri. Ammattikouluun halusin lähihoitajaksi koska koin, että haluan tehdä konkreettisesti jotakin samalla kun tavoittelen unelmaani. Olin lisäksi jo aiemmin innostunut lastenhoidosta yläasteen TET-jaksolla.

Kiinnostus mielenterveys- ja päihdetyöhön heräsi, kun lähihoitajaopintojen ensimmäisen työssäoppimisjakson jälkeen ymmärsin, ettei minusta tule lastenhoitajaa. Lähihoitajaopintojeni viimeisen vuoden olin mielenterveys- ja päihdetyön erikoistumisopinnoissa, mikä on edelleen varmaankin yksi rankimmista, mutta samalla antoisimmista opiskeluvuosista. Ihmisen kokonaisvaltainen kohtaaminen tuli minulle jo tuolloin sydämen asiaksi ja kantoi myös työelämään, vaikkakin päädyin tekemään enemmän kotihoito- ja hoivakotitöitä kuin varsinaista mielenterveys- tai päihdetyötä.

Olin vuonna 2010 vasta lähihoitajaksi valmistunut kun tein kesätöitä eräässä hoivakodissa. Oma alaselkä kipeytyi huonoissa työasennoissa niin pahasti, etten pystynyt olemaan oikein missään asennossa. Isosiskoni ohjasi minut osteopaatille, ja vastaanottotilanne oli hyvällä tavalla hämmentävä. Kun oli tottunut siihen, että sen kerran kun menee hakemaan vaivoihinsa apua, ketään ei tosissaan kiinnosta – kuuluisa ota Buranaa ja mene kotiin -ohjeistus oli tullut tutuksi jo useaan otteeseen.

Osteopaatti kuitenkin yllätti kysymällä lisäkysymyksiä oireisiini liittyen ja oli aidosti läsnä ja kiinnostunut minun tilanteestani. Kun makasin vatsamakuulla hoitopöydällä pidin osteopaattia jonakin ihmeellisenä selvännäkijänä, kun hän löytäessään selästäni kireämpiä kohtia kyseli muun muassa onko minulla stressivatsaoireilua. Muistan miettineeni: ”Kuka mun selkään mun suolisto-ongelmista on mennyt kirjoittelemaan?!”

Toki nykyään ymmärrän paremmin, mistä hän sen osasi päätellä ja varmaan hän sen minulle myös selittikin, en vain ehkä näin yli 8 vuoden jälkeen muista sitä. Tajusin käydessäni muutamaan otteeseen osteopaatin vastaanotolla, että tällaisessa työssähän pääsisin tosissani auttamaan ihmisiä vielä enemmän kuin hoitajana. Asuin tuolloin Kotkassa, missä naprapaatit koulutetaan, joten lähdin kyselemään Googlelta, että mikä ero näissä on, saatikka kiropraktiikassa kun eikös siinäkin vähän tämmöistä tehdä..?

Mikä sai minut muuttamaan Helsinkiin osteopaattiopintojen perään?
Mikä osteopatian kuvauksessa oli niin erilaista verrattuna muihin ammatteihin? Minulle se ratkaiseva tekijä oli se, että osteopatian ammattikuvauksessa ja opintojen kuvauksessa painotettiin niin voimakkaasti ihmisen kokonaisvaltaisuutta, mielen ja kehon yhtenäisyyttä. Luulin hakiessani Metropoliaan, että kyllähän tämä on tuttua jo aiemmista opinnoista, että kyllähän minä tajuan mitä on ihmisen holistinen eli kokonaisvaltainen kohtaaminen.

Kun naprapaattien ja kiropraktikkojen liittojen sivuilta tutustuin näihin ammatteihin, kuulostivat nekin toki mielenkiintoisilta. Kuitenkin painotus oli ainakin näiden sivujen perusteella niin voimakkaasti tuki- ja liikuntaelimistössä ja selkärangan toiminnassa, että koin osteopatian jo Metropolian ammattikuvauksen perusteella antavan minulle laajemman kuvan ihmisen hoitamiseen. Muistan lukeneeni ammattikorkeakoulun sivuilta, että sen lisäksi, että osteopaatti hoitaa tuki- ja liikuntaelimistöä, kuuluu koulutukseen muun muassa pään alueen käsittelyt (kraniaaliset lähestymistavat) ja sisäelinten hoitaminen (viskeraaliset lähestymistavat). Luin myös muun muassa englanninkielisiltä sivustoilta osteopatian perusperiaatteista, juurikin esimerkiksi kehon ja mielen yhtenäisyydestä, mikä innosti entisestään hakeutumaan osteopatian opiskelujen pariin.

Opiskelujen aikaiset oivallukset
Koulutus alkoi melko mekaanisesti, täytyihän meidän opetella herkistämään käsiämme tuntemaan erilaisten kudosten ja nivelten liikkeiden laajuuden lisäksi myös laatua. Osteopatian historiaa ja filosofiaa tuli jo ensimmäisenä vuonna, mutta se lähinnä tuntui hämmentävältä, koska konkretia puuttui vielä.

Opintojen kolmantena ja neljäntenä vuotena kaikki palaset alkoivat kuitenkin viimein loksahdella paikoilleen, ja osteopaattisen hoidon periaatteet alkoivat näkyä käsieni ja tekemiseni kautta asiakastyössä, jota teimme koulun klinikalla. Ymmärsin, että kehon ja mielen yhtenäisyys tarkoitti muutakin kuin sitä, että tunnustin että on olemassa keho ja mieli. Se tarkoitti ihmisen fyysisen, psyykkisen, henkisen, sosiaalisen ja joidenkin kohdalla hengellisen elämäntilanteen huomioimista aina alkuhaastattelusta viimeisen käynnin viime minuutteihin.

Rakenteen ja toiminnan jatkuva vuorovaikutus konkretisoitui entisestään, kun anatomian kirjan mallien lisäksi saimme oppia niin mikroskopoinnin, ultraäänitutkimusten kuin aidon ruumiinavauksen avulla. Joka viikko koulun klinikalla vietetyt muutamat päivät muiden opintojen ohella antoivat mahdollisuuden tuoda kirjatietouden käytäntöön saman tien.

Ihmisen keholla on kyky itsesäätelyyn ja paranemiseen, ja osteopaatin tärkein tehtävä on tukea näitä mekanismeja. Se, että pidin vuonna 2010 osteopaattiani jonakin taikurina, joka ”paransi” tai ”korjasi” minut olikin aivan väärä käsitys. Hän auttoi minun kehoani korjaamaan itse itsensä poistamalla paranemisen esteitä – kuten käsittelemällä lannerangan liikerajoitteita jotta alaselän hermosto ja verenkierto pääsisi toimimaan tasapainossa.

Nämä oivallukset, jotka koin kouluaikana olivat tietenkin vasta alkua. Joka päivä jokainen asiakas opettaa taas uusia asioita, niinkin kliseiseltä kuin se kuulostaa. Jokaisella on omanlaisensa keho, mieli, tapa olla ja elää, jokainen päivä on erilainen ja koskaan ei tiedä tosiasiassa, mitä vastaan tulee. Se on ihmisten parissa työskentelyssä parasta.

Miksi minusta siis tuli osteopaatti eikä jotain muuta?

Osteopatia vastaa niihin kysymyksiin, joihin mielestäni kuuluu vastata. Meidän pitää kysyä, mikä ihmisessä on toimivaa, tervettä, mistä löytyvät voimavarat. Meidän ei pidä putkinäköisesti tuijottaa oiretta, kuten olemme tottuneet liian usein terveydenhuollossamme tekemään. Meidän pitää kysyä kuinka voimme auttaa sen sijaan, että kerromme ihmiselle tai hänen keholleen sanoin tai käsittelyn kautta mitä hänen tai hänen kehonsa kuuluisi tehdä, tai millainen sen kuuluisi olla. Meidän kuuluu kysyä, mistä juuri tämän yksilön tasapaino löytyy, ei verrata sitä johonkin keskiarvoon tai ihanteeseen.

Periaatteellisena ihmisenä minulle on tärkeää, että saan tehdä omien arvojeni mukaista työtä, auttaa ihmisiä ilman kiirettä ja kello kaulassa juoksemista.

Yksilöllinen lähestyminen, joka pohjaa perin yksinkertaisiin periaatteisiin. Ei se ammatinvalinta loppupeleissä ollut niin vaikeaa.

Yhdenlainen ympyrä sulkeutui, kun osteopaattinen polkuni johti Turkuun kesällä 2017. Työkaverikin pääsi heti promokuviin mukaan.