Epätoivo ei ole motivaatiota

Motivaatio ei ole jotakin, mikä vain tippuu syliin odotellessa. Motivaatio on usein seurausta siitä, että ryhtyy tekemään jotakin. Voi olla, että inspiroidut jostakin mitä näet, tunnet tai koet, mutta inspiraatio ei ole vielä motivaatiota. Epätoivo ei myöskään ole motivaatiota, ja kuitenkin epätoivo on se liikkeelle laittava voima, jolla esimerkiksi minunkin vastaanotolleni hakeudutaan.

Epätoivo oli myös itselläni se, minkä voimalla aikoinaan lähdin hakemaan apua. Meni kuitenkin vuosia, että motivoiduin oikeasti pistämään itseni ja terveyteni etusijalle. Haluankin jakaa ajatuksiani tästä aiheesta oman esimerkkini kautta. Teksti on melko henkilökohtainen, ja muistutankin, että mikä on toiminut minulla ei välttämättä toimi sinulla. Toivon kuitenkin, että tämä teksti voi olla sinulle inspiroiva tai jopa motivaatiota herättelevä.

Sisältövaroituksena: tekstissä tullaan kuvailemaan vakavia mielenterveyden ongelmia. Oikean elämän esimerkit kirjoitan vain itsestäni, joten mahdolliset yhtäläisyydet muihin ihmisiin ovat sattumaa. Tavallisuudesta poiketen teksti sisältää kirosanoja.

Epätoivon voimalla

Voin huonosti oikeastaan koko nuoren aikuisuuteni. Ei sillä, että olisin erityisen vanha tätä tekstiä kirjoittaessani, mutta teini-iästä ja parikymppisyydestä on jo jokunen hetki. Minulla oli tavoitteita koulutuksen ja työn suhteen joten ylisuorittaminen ja ylikompensointi pitivät minut ulkoisesti toimintakykyisen näköisenä. Saavutin tutkinnot ajallaan ja hyvin arvosanoin, mutta se ei kertonut sisäisestä maailmastani tai terveydestäni mitään. Aika ajoin burn out oli niin voimakasta, että oli pakko jäädä pois vaativasta työstä lähihoitajana. Vaikka en halunnut luovuttaa tiesin, että potilasturvallisuuden on mentävä jääräpäisyyteni edelle.

Elämä ja sisäinen maailma voivat olla synkkiä, vaikka ulkoisesti asiat näyttäisivät olevan hyvin.

Hain ja sain apua juuri sen verran, että jaksoin taas suorittaa. Näin toimin noin kymmenen vuoden ajan kunnes eräänä työpäivänä sain vakavan poissaolokohtauksen keskellä katua. En pyörtynyt, mutta ympärilläni pimeni. En tiennyt kuka olen, missä olen tai mihin olen menossa. En tiedä kauan seisoin kadulla, tuskin pitkään. Vähitellen aloin hahmottamaan ympäristöäni, ymmärrys itsestä palasi ja viimein myös huomasin, että olen työvuorossa ja että olin menossa asiakkaan luokse.

Säikähdin ymmärrettävästi. Tein kuitenkin työvuoroni loppuun ja hakeuduin sitten työterveyteen. Yritin jälleen samaa taktiikkaa kuin ennenkin: hakea apua vain sen verran, ettei tule leimatuksi masentuneeksi mutta saisi tukea että voi jatkaa suorittamista. Vastassa olikin erilainen lääkäri, joka näki kirjaimellisesti paskanjauhannan taakse. Ei tarvittu montaakaan osuvaa kysymystä ja tietty tunne siitä, että tämä lääkäri näkee minun lävitseni, kun murruin. Vuodatin vastaanotolla koko sen pahan olon jota olin kerännyt vuosia ja tuloksena oli juuri se "leima" mitä olin pelännyt: masennus.

Olin epätoivoinen enkä jaksanut enää. En ollut aktiivisesti itsetuhoinen, mutta en kokenut olevani elossa. Olin lyhyen sairasloman töistä mutta opintoja jatkoin. Aloin käymään avopsykiatrian osastolla, jossa minua kannatteli mahtava työpari (sairaanhoitaja ja psykologi). Heidän avullaan pääsin lopulta psykoterapiaan ja avopsykiatrian kautta sain myös viimein toimivan lääkityksen (vuosien varrella oli kokeiltu valehtelematta montaa kymmentä valmistetta, mutta luulen, ettei ne voineet toimia, koska kukaan ei todellisuudessa tiennyt kaikkia oireitani ja todellista vointiani).

Kannattelusta motivoitumiseen

Minulla ei ollut motivaatiota kun aloitin psykoterapian. Luulin että oli, mutta olen myöhemmin tajunnut, että se oli epätoivoa, vaihtoehdottomuuden tunnetta. Sain onnekseni ympäristöstä kannattelua siihen asti, kunnes oma motivaatio heräsi. Muistan olleeni psykoterapiassa noin neljä kuukautta, kun tajusin, että tämä oikeasti kannattaa.

Vuosien univaikeuksien jälkeen lepo tuntui hyvältä. Motivaatio alkoi herätä. Kuva: Elina Palosaari.

Olen myöhemmin tajunnut, että saamani kohtaus on ollut äärettömän voimakas dissosiaatiokokemus. Dissosiaatio eri muodoissa on hyvin tavallinen ilmiö, mutta kyseinen kohtaus oli reaktio liian pitkään jatkuneeseen liian kovaan kuormitukseen. Luulisi, että mielenterveystyöhön erikoistunut terveydenhuollon ihminen motivoituisi tällaisesta, mutta asiat eivät ole näin yksinkertaisia. Mieli ja keho eivät ymmärrä aina järkeä. Jostain on kuitenkin aloitettava, ja minun kohdallani matka alkoi hyvästä kohtaamisesta lääkärin kanssa.

Usein puhutaan sisäisestä motivaatiosta, että pitäisi löytää sisältään halua tehdä asioita. Kokemukseni sekä itseni kanssa että pitkällä uralla hoito- ja asiakastyössä on kuitenkin se, että sisäistä motivaatiota korostetaan välillä niin paljon, että se lisää vain ahdistusta ja pahaa oloa. Haluankin sanoa sinulle, jolla sitä ei ole: ei haittaa. On ihan ok tukeutua ympäristöön ja hakea motivaatiota muista ihmisistä tai asioista. Monet pienten lasten vanhemmat lähtevät kuntoutumisen polulle lastensa vuoksi. Jotkut isovanhemmat lastenlastensa vuoksi. Toinen motivoituu siitä, että haluaa olla parempi ystävä tai muu läheinen. Joku motivoituu lemmikkinsä tähden, toiselle taas merkityksellisen työn tekeminen antaa voimaa.

Jossakin kohtaa ulkoiset tekijät ja niiden tuoma tuki auttavat löytämään sisäistä motivaatiota. Mutta älä ota lisähuolta siitä. Löydä itsellesi tukea ja kannattelijoita siihen saakka. Motivoituessa asiat eivät aina ole helppoja, mutta motivaatio on se voima, jonka avulla jaksat tehdä asioita ja viedä prosesseja eteenpäin silloinkin kun se ei ole mukavaa.

Valmius, halukkuus ja pystyvyys muutokseen

Haluatko todella muutosta elämään vai oletko kuten minä olin, hakemassa vähän tukea jotta voit taas suorittaa ja jatkaa epäterveillä tavoilla elämää? Epäterveitä tapoja ovat muun muassa päihteiden käyttö, passiivisuus, liiallinen töiden teko ja toisaalta esimerkiksi liiallinen liikkuminen ja terveyden tarkkailu (kuten ortoreksia).

Pystyvyydellä tarkoitan sitä, että joskus voimavarat ovat niin vähissä, että vaikka aito halu muutokseen olisi eivät fyysiset ja psyykkiset resurssit vielä riitä muutokseen. Tällöinkin kannattelu on se, millä lähdetään eteenpäin. Myös rahalliset resurssit ovat asia, ja jos minun luokseni tulee ihminen, jolla on taloudellisesti tiukkaa yritän löytää hänelle toisen palvelun, josta tukea saa ilmaiseksi (esimerkiksi julkinen terveydenhuolto, kolmas sektori ja työterveys).

Minua helpotti se, että sain Kelan kustantaman kuntoutuksen psykoterapiaan. Toki, opiskelijana oli monesti haastavaa saada omavastuu maksettua ja joskus omavastuun maksoi Kela toimeentulotuen muodossa. Minulla oli kuitenkin jo herännyt halu ja tarve muutokseen, joten vaikka taloudellisesti terapiassa käynti oli raskasta, nousi se tärkeysjärjestyksessä kärkeen.

Oletko valmis muutokseen? Yksi lempilauseistani on että tuttu paska on helpompi sietää kuin uusi tuntematon. Tällä tarkoitan sitä, että esimerkiksi silloin kun itse aloin tajuamaan omaa sairauttani ja mihin kaikkeen se vaikutti, en halunnutkaan päästää siitä irti. En tiennyt mitä olen ilman masennusta, ahdistusta ja paniikkia, sillä ne olivat olleet mukanani suurimman osan elämästäni. Vaikka tiesin, että nykytilanne on sietämätön pelkäsin niin paljon tulevaisuutta. En tiennyt mitä tulevaisuus voisi olla, joten pidin pitkään kynsin ja hampain kiinni tutusta kurjuudesta.

Kuntoutuminen ei ole suoraviivaista

Kaikkea voi suorittaa, myös paranemista. Minulla oli aikoinaan hyvin naiivi ajatus, että mitä enemmän teen sitä nopeammin paranen. Ja sitten tulikin ensimmäinen ajanjakso kun olotila ei kohentunutkaan (ja myöhemmin näitä tuli lisää), tuntui että menen takapakkia jopa. Olo oli kurja, epäonnistunut. Terapeuttini sanoi ettei se ole takapakkia vaan kuuluu asiaan. Kuntoutuminen ei ole suoraviivaista. Noina epätoivon hetkinä terapeuttini oli kannattelijani. Opin jossakin kohtaa, että terapiaprosessit ovat kuin pyörremyrskyjä: ne pyörivät ympyrää, hetken paikallaan ja pitkiäkin matkoja eri suuntaan mutta isossa kuvassa ne etenevät kuitenkin.

Toimintakyvyn vaihtelu on normaalia. Aina ei voida tehdä nousujohteista treeniä oli kyseessä mielenterveyden haasteet tai fyysiset kivut. Joskus tarvitaan kärsivällisyyttä tehdä harjoitteita vaikkei niistä tule välitöntä apua. Joskus taas pitää ymmärtää, että vähemmän on enenmmän. Eri päivinä tehdään eri asioita, ja oman olotilan kuuntelun opettelu on valtavan iso mutta tarpeellinen työ.

Kysy itseltäsi:

• Haluatko muutosta? Mihin haluat muutosta ja miksi? Yritä olla mahdollisimman konkreettinen ja rehellinen itsellesi. Halu muutokseen sekoittuu usein epätoivoon jos emme ole rehellisiä itsellemme.

• Oletko valmis muutokseen? Pelko tulevasta kuuluu monesti asiaan. Mitä olen ilman tätä kipua, tätä sairautta tai tätä ongelmaa? Vastausta ei tarvitse vielä tietää, kunhan olet valmis kohtaamaan epävarmuuden ja pelon tunteet.

• Pystytkö muutokseen? Vastaanotolla mietimme miten pilkkoa tavoitteita ja saavuttaa hyvinvointia elämään pienin mahdollisin askelin, jotta keho ja mieli saavat varmuutta siitä, että tämä kannattaa.

Toimin usein työssäni kannattelijana jos jostain syystä asiakas ei pysty muutokseen vielä. Ohjaan eri vaiheissa asiakasta ja hänen voimavarojaan kuunnellen toimia, joilla voi edistää terveyttä ja hyvinvointia. Minulla on osaamista myös neurokirjon huomioimisesta tässä kohtaa, sillä monet "perinteiset" neuvot ja tavat, jotka toimivat neurotyypillisillä, eivät palvele kirjolla olevia.

Motivaatio vaatii tekoja. Vaikka voin nykyään hyvin, käyn edelleen keskusteluja itseni kanssa vähän väliä siitä, miksi teen jonkin valinnan. Miksi on hyvä käydä ulkona, miksi mennä joogaan, miksi meditoida tai miksi mennä treeneihin vaikka olisi mukavampi maata sohvalla katsoen sarjaa. Terveys ei tule itsestään eikä motivaatio tipahda syliin odotellessa. Nämä vaativat tekoja mutta yksin ei tarvitse pärjätä.

Tapani kohdata ihmiset on suoraviivainen ja rehellinen. Olen kuitenkin lempeä ja oikeassa kohtaa käytän huumoria työkaluna. Haluan, että vastaanotoltani lähdetään tunteella, että muutos on mahdollista.